En edes muista koska kuulin Jeesuksesta ensi kerran.
Pyhäkoulussa kävin ennen kouluikää, se oli tapana siellä missä asuin. Pyhäkoulua käyvien lasten vanhemmat olivat enimmäkseen ei-niin-uskovia, mutta toki uskovia kotejakin muutama oli tuolla pienellä paikkakunnalla.

Siellä oli vanhempi nainen opettamassa, sellainen vanhan ajan uskova mummo.

Minulla oli myös oma, uskova isoäiti. Hän piti rukouspiirejä, kävi kinkereillä, keräsi rahaa kirkon keräyksiin ja toi minulle vähän kuin salaa Sanansaattaja-lehteä, kun olin jo kouluikäinen.
(vanhempani eivät pitäneet mummon "tuputuksesta")
Kerran hän antoi minulle joululahjaksi Pyhäkouluopettajan käsikirjan.
Se ei ollut sellainen värikylläinen puuhakirja kuin nämä nykyiset vastaavat, vaan pelkkää tekstiä jossa mukana muutama lyijykynäpiirros, hyvin Jeesus-keskeinen kirja. En ollut pyhiksenopena lapsena, mutta jollain tavalla tuo kirjan antaminen oli profetaalinen teko.

Kotonani oli levotonta. Vanhemmilla "meni lujaa" 70-luvun vapaan kasvatuksen ja huolettoman, itsekeskeisen vanhemmuuden pyörteissä. Me lapset olimme tiellä. Vielä enemmän olimme tiellä ja olemassaolomme muuttui ei-toivotuksi, kun vanhemmat olisivat halunneet erota.

Äiti ja isä riitelivät iltaisin siitä, kuka saa lapset. Minun esikoisena olisi pitänyt osata päättää, kumman luokse me menemme. En osannut. Vanhemmat uhkailivat minua eri tavoin, aloin menettää yöuneni ja koulussa meni sinä vuonna huonosti. Kirjoja unohtui kotiin, läksyjä oli tekemättä.. kukaan ei tukenut minua. Tuo oli lapsuuteni pimeintä aikaa, enkä kaikkea siitä halua edes muistella.

Silloin turvasin ensimmäistä kertaa Jeesukseen oikein kunnolla. Laitoin kädet ristiin ja rukoilin. Mahtoiko pyhäkoulunopettajani tietää, miten tarpeeseen hänen opetuksensa tulikaan.
Aikuisiällä psykologi sanoi, että tuo rukoilu ja Jeesus olivat minulle sellainen tarpeellinen henkireikä tuolloin, muutoin olisin voinut sairastua vakavastikin.

Pakenin omassa huoneessani kodin pahaa henkeä lukemalla Raamattua ja tekemällä siihen liittyviä tehtäviä. Kävin rannalla istumassa ja rukoilemassa. Niissä hetkissä oli paljon sellaista syvää rauhaa ja turvallisuutta, valoa.

Itsetuntoni ja omanarvontuntoni olivat kuitenkin ihan tallattuja. Olin sisäistänyt äitini sanat: parempi kuin sinua ei olisikaan. Olin liian yksin ja liian lapsi ymmärtääkseni sen mitä Raamattu sanoo ihmisen arvosta Jumalan lapsena. Sen olen omaksunut vasta viime vuosina.

Olin hyvin ihmisarka ja epävarma nuori.

Nautin kovasti rippikoulusta. Kävin kirkolla lauantaiaamuisin ja mietin, että oli todella kiva opiskella Raamattua siellä. Ilmoittauduin isoseksi riparille.
Siellä sitten kävi ilmi, että olin isosista ainoa, joka oli uskossa ja opetti ryhmälleen raamattua. Muut nauroivat minulle: "Teettekö te todella niitä papin antamia tehtäviä? me vaan jutellaan niitä näitä." sanoi eräs isonen. Pappi oli joku nuori harjoittelija ja hän ei oikein tukenut meitä hengellisesti. Uskonasioista emme jutelleet lainkaan.

Vähitellen aloin kapinoida kaikkea sitä kohtaan, mikä kuului lapsuuteeni. Siinä lensivät hyvät asiat ikkunasta pahojen myötä. Kapinassani oli itsetuhoisia aineksia. Minä olin kaikille kiltti mutta minulle ei kenenkään tarvinnut olla kiltti. Tein paljon pahaa itselleni, epäsuorasti.

Elämään tuli myös vääränlaista hengellisyyttä. Aloin yhtäkkiä pitää lapsuuden uskoani "ahdasmielisenä". Kuitenkin Raamattu pysyi aina matkassani mukana. Oli rastafarilaisuutta, new agea ja lopulta juutalaisuutta. Elämäntapani oli hyvin maallinen, suurimmaksi osaksi tästä ajasta.

Kävin Israelissa pari kertaa ja työskentelin kibbutseilla. Tapasin erään uskovan tytön, jonka esimerkki vaikutti minuun aika paljon.
Siellä pyhillä paikoilla kierrellessäni ja ihmeitä kokiessani palasin Jumalan luokse varovaisin askelin.
Varsinainen, voimakas uskoonpaluu (en käytä sanaa uskoontulo, koska olin uskossa lapsena ja nuorena) tapahtui kuitenkin omassa kämpässäni kun olin katsonut erään elokuvan. Tuon elokuvan kautta tajusin yllättäen Jeesuksen merkityksen. Kävi kuin humaus, ja lensin kasvoilleni lattialle. Kaikki oli kuitenkin kirkasta ja tunsin, että Jeesus seisoi siinä edessäni. Itkin hyvin voimakkaasti pois ylpeyttäni (kun olin hänet kieltänyt) ja syntejäni, ahdistustani. Lopulta itku oli helpotuksen hyvää itkua.

Ennen tätä tapahtumaa puolestani oli rukoiltu ja olin saanut pitkin matkaa tukea nimenomaan uskovilta ystäviltä, joiden uskoa olin jossain vaiheessa pilkannutkin.

Niin, ja opetin pyhäkoulussa neljä vuotta. Nyt opetan uskontoa koulussa. Rukous- ja raamattupiirejä on myös meidän kodissamme pidetty, leipää jaettu ja joulupaketteja tehty. Mummon esimerkkiä ja elämää olen paljon ajatellut aikuisiällä.

Tulkaa uskoon, hyvät ihmiset. Siinä on todellista elämän makua.