Mielessäni on soinut jo pari viikkoa säkeistö Hilja Aaltosen ihanasta, kaanaankielisestä hengellisestä laulusta. Laulussa on 7 säkeistöä mutta jostain syystä tämä ei lakkaa soimasta mielessäni:

Yhden ainoan voit sinä tehdä vaan: olla Mestarin edessä polvillaan. Kierrä alttarin sarvihin kädet nuo. Pyydä: "Avaa jo virran vuo".

Me nykyajan karismaattiset kristityt olemme oppineen iloitsemaan Herrassa koko olemuksellamme. Meillä on ylistyslippuja ja ylistystanssia ja reipasta musiikkia.. Ihan hyvä, että suomalaisetkin uskovat alkavat vapautua melankoliasta.

Mutta! Onko samalla unohtunut tuo mistä Hiljan laulu kertoo? Polvirukous, nöyryys Mestarin edessä. Miten paljon vietämme aikaa hiljaisuudessa Herran kasvojen edessä? Jos meiltä puuttuu tällainen suhde Jeesukseen, paljonko ylistystanssi meitä silloin rakentaa? Eikö se jää pinnalliseksi pomppimiseksi, jos emme edes kunnolla tunne Häntä?

Tällaisia mietin tänään.