Minulla oli kuluneena lukuvuotena pitkillä työmatkoillani kaunis pikku kirja laukussa, jota aamubussissa lueskelin. Se on Joyce Meyerin kirja Good Morning, this is GOD!

Eräänä aamuna väsyneenä pohdin, että tarvitsen enemmän itseluottamusta ja kuinka minä en osaa, en pysty ja jaksa jne. Olin väsynyt itseeni ja koin riittämättömyyttä.

Avasin tuon kirjasen hajamielisenä mutta havahduin hereille, kun tuolla aukeamalla oli Joycen sanat: "We do not need self-confidence; we need God-confidence!"
(me emme tarvitse itseluottamusta vaan luottamusta Jumalaan)
Lauseen tukena oli jae psalmista 118:8 On parempi turvata Herraan kuin luottaa ihmisten apuun.

Ihmisten apua se omakin apu on.

Samalla aukeamalla oli toinenkin Joycen ajatus:
"We must remember that the most important thing in receiving God's blessings is not our great faith but His great faithfulness."
(meidän tulee muistaa, että tärkein asia Jumalan siunausten vastaanottamisessa ei ole oma suuri uskomme, vaan Hänen suuri uskollisuutensa)
Tämän tukena oli raamatunjae, jossa mainittiin oma nimeni.(siis oikea nimeni, ei nickini)

Mieleni täytti rauha näiden sanojen tähden, ja kiitollisuus sen johdosta, että Jumala on läsnä arjessamme, kuulee sanattomatkin huokauksemme.

Flunssaisena kömmin eräänä aamuna tv:n äärelle, josta tuli juuri Hillsong-seurakunnan pastorin Brian Houstonin hyvä saarna. Se puhutteli minua, koska tietyt asiat olivat pyörineet päässäni ja hänen sanansa tulivat siihen rohkaisuna ja kannustuksena mennä eteenpäin Herrassa. Uskon, että ne voivat puhutella muitakin.

Saarnan otsikko oli You Have a Platform, jonka voisi vapaasti suomentaa: sinulla on oma lavasi.
Meillä jokaisella uskovalla on oma lava, jolla me seisomme todistamassa Jeesuksesta. Se voi olla pieni tai suuri, yleisöä voi olla paljon tai vähän. Mutta jokatapauksessa me uskovina seisomme aina "lavalla" todistajina. Jumalalla on meille jokaiselle suunnitelma. Siihen tulee rohkeasti uskaltaa astua.

Kun Jeesus aloitti julkisen työnsä, hän kohtasi vastustusta. Ensin kyseenalaistettiin Hänen sukupuunsa, sitten Hänen kykynsä ja taitonsa, sitten Hänen uskonsa. Jeesus ei koskaan alentunut samalle tasolle syyttäjiensä ja ivaajiensa kanssa. Raamatusta voimme jokainen tutkia, miten Hän reagoi syytöksiin ja pilkkaan.

Yksi Jeesuksen lähimmistä petti Hänet.

Jumalakin koki pettymyksen ja petoksen, vieläpä kerubilta ja arkkienkeliltä.

Miksi me ihmettelemme, jos "omat koirat purevat", vaikka uskosta osattomat välttämättä eivät? Oikeastaan meidän tulisi olla varautuneita siihen, että suurin vastustus toiminnallemme voi tulla juuri joidenkin toisten uskovien taholta.

Kun vuosia sitten aloitin vaatimattoman mutta kuitenkin pienessä mittasuhteessa julkisen kristillisen toiminnan kahdessa eri muodossa, kaikki alkoi hyvin. Mutta vähitellen tuntui kuin jokin olisi luikerrellut mukaan. Kaikki alkoi pienenä itsetunnon nakertamisena, kykyjeni, taustani ja myös uskoni arvioinnilla, joka lopulta kulminoitui täyteen herjaamiseen.
Tästä haavoittuneena olin joitain vuosia hiljaa.

Nyt huomasin, että viime vuonna sain, vieläpä ei-uskovien aloitteesta ja tuella, työssäni "lavan" jolla kertoa Jeesuksesta. Siinä olen saanut puhua rauhassa ja löytää oman paikkani uudestaan.

Jos ei ole profeetta omalla maallaan, jos ei löydä paikkaansa eikä yhteyttä omasta seurakunnasta, siitä pitää vaan lähteä eteenpäin.

Jos et pääse eteenpäin Herran työssä siksi, ettet ole kolmannen polven helluntailainen tai tarpeeksi koulutettu tms, jos kykyjäsi ja uskoasi epäillään, vaikka Herra on antanut sinulle näyn, älä jää näiden kriitikkojen ja lannistajien vangiksi. Ei Jeesuskaan jäänyt. Jeesus keräsi oman uskollisten joukkonsa ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Ja miten suuri se joukko onkaan tänä päivänä!

 

Kyproksella oli palmu, jonka alla sain ilmestyksen antiikin ajan epäjumalista, joiden avulla saarella myydään vielä tänä päivänä tuotteita ja joiden kuviin ja nimiin ei voi välttyä törmäämästä. Minua oli alkanut ahdistaa tämä antiikin epäjumalankuvien jatkuva näkyminen katukuvassa ja jopa ruokakaupassa. 

Unessa Herra käski sitoa tämä "väkevä mies", henkivalta. Samalla koin kehotuksen rukoilla kristillisen uskon puhtauden puolesta, että kultaisesta ikonista tulisi enemmän ihmisten sydämissä elävä Kristus. Raamatun Debora istui palmun alla neuvomassa ihmisiä.

Minä puolestani kävin rukoustaisteluun palmun alla. Kypros oli apostoli Paavalin lähetysmatkan kohde. Apostolia siellä tarvittaisiin tänäkin päivänä kertomassa ihmisille siitä, mitä on elävä usko. Apostoli ei muuten ole mikään ihmemies, vaan Jumalan lähetti.

Jumala voi toimia uskovan kautta missä vain milloin vain, kunhan sydän on auki Hänen suuntaansa.

En edes muista koska kuulin Jeesuksesta ensi kerran.
Pyhäkoulussa kävin ennen kouluikää, se oli tapana siellä missä asuin. Pyhäkoulua käyvien lasten vanhemmat olivat enimmäkseen ei-niin-uskovia, mutta toki uskovia kotejakin muutama oli tuolla pienellä paikkakunnalla.

Siellä oli vanhempi nainen opettamassa, sellainen vanhan ajan uskova mummo.

Minulla oli myös oma, uskova isoäiti. Hän piti rukouspiirejä, kävi kinkereillä, keräsi rahaa kirkon keräyksiin ja toi minulle vähän kuin salaa Sanansaattaja-lehteä, kun olin jo kouluikäinen.
(vanhempani eivät pitäneet mummon "tuputuksesta")
Kerran hän antoi minulle joululahjaksi Pyhäkouluopettajan käsikirjan.
Se ei ollut sellainen värikylläinen puuhakirja kuin nämä nykyiset vastaavat, vaan pelkkää tekstiä jossa mukana muutama lyijykynäpiirros, hyvin Jeesus-keskeinen kirja. En ollut pyhiksenopena lapsena, mutta jollain tavalla tuo kirjan antaminen oli profetaalinen teko.

Kotonani oli levotonta. Vanhemmilla "meni lujaa" 70-luvun vapaan kasvatuksen ja huolettoman, itsekeskeisen vanhemmuuden pyörteissä. Me lapset olimme tiellä. Vielä enemmän olimme tiellä ja olemassaolomme muuttui ei-toivotuksi, kun vanhemmat olisivat halunneet erota.

Äiti ja isä riitelivät iltaisin siitä, kuka saa lapset. Minun esikoisena olisi pitänyt osata päättää, kumman luokse me menemme. En osannut. Vanhemmat uhkailivat minua eri tavoin, aloin menettää yöuneni ja koulussa meni sinä vuonna huonosti. Kirjoja unohtui kotiin, läksyjä oli tekemättä.. kukaan ei tukenut minua. Tuo oli lapsuuteni pimeintä aikaa, enkä kaikkea siitä halua edes muistella.

Silloin turvasin ensimmäistä kertaa Jeesukseen oikein kunnolla. Laitoin kädet ristiin ja rukoilin. Mahtoiko pyhäkoulunopettajani tietää, miten tarpeeseen hänen opetuksensa tulikaan.
Aikuisiällä psykologi sanoi, että tuo rukoilu ja Jeesus olivat minulle sellainen tarpeellinen henkireikä tuolloin, muutoin olisin voinut sairastua vakavastikin.

Pakenin omassa huoneessani kodin pahaa henkeä lukemalla Raamattua ja tekemällä siihen liittyviä tehtäviä. Kävin rannalla istumassa ja rukoilemassa. Niissä hetkissä oli paljon sellaista syvää rauhaa ja turvallisuutta, valoa.

Itsetuntoni ja omanarvontuntoni olivat kuitenkin ihan tallattuja. Olin sisäistänyt äitini sanat: parempi kuin sinua ei olisikaan. Olin liian yksin ja liian lapsi ymmärtääkseni sen mitä Raamattu sanoo ihmisen arvosta Jumalan lapsena. Sen olen omaksunut vasta viime vuosina.

Olin hyvin ihmisarka ja epävarma nuori.

Nautin kovasti rippikoulusta. Kävin kirkolla lauantaiaamuisin ja mietin, että oli todella kiva opiskella Raamattua siellä. Ilmoittauduin isoseksi riparille.
Siellä sitten kävi ilmi, että olin isosista ainoa, joka oli uskossa ja opetti ryhmälleen raamattua. Muut nauroivat minulle: "Teettekö te todella niitä papin antamia tehtäviä? me vaan jutellaan niitä näitä." sanoi eräs isonen. Pappi oli joku nuori harjoittelija ja hän ei oikein tukenut meitä hengellisesti. Uskonasioista emme jutelleet lainkaan.

Vähitellen aloin kapinoida kaikkea sitä kohtaan, mikä kuului lapsuuteeni. Siinä lensivät hyvät asiat ikkunasta pahojen myötä. Kapinassani oli itsetuhoisia aineksia. Minä olin kaikille kiltti mutta minulle ei kenenkään tarvinnut olla kiltti. Tein paljon pahaa itselleni, epäsuorasti.

Elämään tuli myös vääränlaista hengellisyyttä. Aloin yhtäkkiä pitää lapsuuden uskoani "ahdasmielisenä". Kuitenkin Raamattu pysyi aina matkassani mukana. Oli rastafarilaisuutta, new agea ja lopulta juutalaisuutta. Elämäntapani oli hyvin maallinen, suurimmaksi osaksi tästä ajasta.

Kävin Israelissa pari kertaa ja työskentelin kibbutseilla. Tapasin erään uskovan tytön, jonka esimerkki vaikutti minuun aika paljon.
Siellä pyhillä paikoilla kierrellessäni ja ihmeitä kokiessani palasin Jumalan luokse varovaisin askelin.
Varsinainen, voimakas uskoonpaluu (en käytä sanaa uskoontulo, koska olin uskossa lapsena ja nuorena) tapahtui kuitenkin omassa kämpässäni kun olin katsonut erään elokuvan. Tuon elokuvan kautta tajusin yllättäen Jeesuksen merkityksen. Kävi kuin humaus, ja lensin kasvoilleni lattialle. Kaikki oli kuitenkin kirkasta ja tunsin, että Jeesus seisoi siinä edessäni. Itkin hyvin voimakkaasti pois ylpeyttäni (kun olin hänet kieltänyt) ja syntejäni, ahdistustani. Lopulta itku oli helpotuksen hyvää itkua.

Ennen tätä tapahtumaa puolestani oli rukoiltu ja olin saanut pitkin matkaa tukea nimenomaan uskovilta ystäviltä, joiden uskoa olin jossain vaiheessa pilkannutkin.

Niin, ja opetin pyhäkoulussa neljä vuotta. Nyt opetan uskontoa koulussa. Rukous- ja raamattupiirejä on myös meidän kodissamme pidetty, leipää jaettu ja joulupaketteja tehty. Mummon esimerkkiä ja elämää olen paljon ajatellut aikuisiällä.

Tulkaa uskoon, hyvät ihmiset. Siinä on todellista elämän makua.

Kun mietin niitä sanoja Jesajan kirjasta, jossa meille luvataan tuhkan sijasta kauneutta, tuli mieleeni vanha tuttu satu Tuhkimosta.

Tuhkimoa on tulkittu eri tavoin. Joku on heittänyt ajatuksen kauniista, ihmispelosta kärsivästä masokistitytöstä, joka odottaa pelastusta ihmeen kautta - ja sellainenhan tulee, mutta se onkin vain satua. Tuhkimo on feministien tulkinnoissa muuttunut ihmiseksi, joka ei osaa puolustaa itseään, nynnyksi. Ja sellaistahan saakin simputtaa?

Ihan oikeasti Tuhkimon tilanne ei ollut satua. Entisaikaan vaimoja kuoli synnytyksiin ja uusia vaimoja otettiin. Tuhkimo-paran isäkin sitten kuoli, ja uusi äiti tyttärineen teki hänestä palvelijan. Ei tällainen ollut tavatonta. Pahoja äitipuolia todella oli olemassa. Elämä oli kovaa ja nämä äitipuolet toimivat kuin reviiriään puolustavat naaraseläimet: ensin heidän omille pennuilleen, sitten muille muruset, jos niitäkään. Silti Tuhkimon äitipuoli oli paljon enemmän paha. Hän nautti tytärpuolensa simputtamisesta ja nöyryyttämisestä. Hän näki sen eteen vähän vaivaakin. Myös hänen inhonsa Tuhkimoa kohtaan oli kontrolloimaton ja epärationaalinen.

Tuhkimo puhdisti uunin ja takan tuhkat, siitä hän sai nimensä. Se ei siis voinut olla hänen alkuperäinen nimensä.

Minusta Tuhkimo voisi olla kuin kuka hyvänsä nuori, kaunis nainen, joka on jäänyt vahvan Iisebelin hengen alaisen ihmisen armoille.

Hän voisi olla myös pakistanilainen kristitty tyttö, joka raataa tiilitehtaassa ja jonka äiti on uskonsa tähden murhattu. Tyttö on orja. Iisebelin henkivalta on ympärillä vahva: punapukuinen portto vaatii kristittyjen verta päihtyäkseen. Se nauttii kauniin, nuoren tytön orjuuttamisesta ja tuskan tuottamisesta hänelle. Se on saattanut riistää tytöltä jopa hänen kristityn nimensä ja antanut tilalle pilkkanimen.

Sadun Tuhkimo saa apua hyvältä haltijalta. Apu tulee siis yliluonnolliselta.

Tiilitehtaan tytönkin apu tulee ylhäältä, Jumalalta. Jumalalla on enkelinsä ja uskolliset joukkonsa. 

Toivo tulee siitä, että on yksi ikkuna enemmän, yksi ikkuna, josta näkee ikuisuuteen. Tämä ikkuna näyttää maiseman, joka on kauniimpi kuin mikään maisema tässä maailmassa. Tämän ikkunan eteen ei punapukuinen, uskovien verestä päihtyvä henkivalta pääse.

Tämän päivän tuhkimot ovat uskonsa tähden vainottuja nuoria naisia. Tämän päivän paha äitipuoli on perimmiltään sama kuin vanhojen satujen: Iisebelin henki.

Muistetaan rukouksin ja uhrein kärsiviä sisariamme niissä maissa, joissa kristittyjä vainotaan uskonsa tähden.

Muistetaan jokaista, joka kärsii tämän henkivallan takia, myös tässä maassa ja tässä kaupungissa.