Koin tässä syksyllä melkoisen valaistumisen, kun tajusin, että saan olla  rikkinäinenkin. Minun velvollisuuteni ei ole pitää mitään 'mulla menee aina hyvin'-kulissia yllä. Jos näin jossain sanan 'eheytyä', ammuin heti (siis kuvaannollisesti).
Saa olla rikki ihan rauhassa.
Saa antaa Herralle aikaa koota ne palaset siihen muotoon, joksi Hän ne haluaa koota.
Ei tartte mennä eheytymispäiville lässyttämään omasta rikkinäisyydestä ikonien äärelle ääni väristen (tai mitä siellä sitten tehdäänkään).

Tämä oli mun mielestäni syvällinen kokemus, tämä rikkinäisyyden siunaus. Jumala antaa mennä rikki, jotta voisi koota jotain parempaa tilalle. Hänen tulee antaa koota ne palaset uuteen uskoon. Ja millainen astia siitä syntyy: käytännöllinen, kaunis ja kestävä. Sellainen, joka palvelee uskollisesti täältä ikuisuuteen. (vähän kuin Tupperwaret, jos sallitte kevennyksen :-P )