Kun ihminen tulee uskoon, syntyy uudesti ylhäältä, hänen elämänsä suunta muuttuu täysin. Hän kokee sisäisen vallankumouksen. Joillekin tämä on kuin hiljaisen tuulen hyminää, joillekin kuin valtavaa valon tulvimista pimeään, patojen murtumista. Minulle uudestisyntymä oli vahva tapahtuma, jossa oli mukana myös keho. Lensin silmilleni oman kotini lattialle kuin Paavali Damaskon tiellä. Itkin, itkin, itkin. Kaikki vanha huuhtoutui pois ja valoa tulvi tilalle. Ja sitten näin kuin Hengessä makaavani Vapahtajan jalkojen juuressa. Hän oli koputtanut, olin avannut oven, ja Hän oli tullut aterioimaan kanssani.

Minulle tapahtui ikävä kyllä lankeaminen maailmallisiin kuvioihin rajun uskoontuloni jälkeen. Rakastin Jeesusta mutta en vielä kovin läheisellä tavalla. Murehdutin Pyhän Hengen ja se poistui minusta. Piru pääsi pilkkaamaan elämääni. Se oli todellakin heti ovella kyttäämässä mahdollisuuttaan.

En kuitenkaan koskaan sulkenut kokonaan pois kokemusta Jeesuksen kohtaamisesta, tuskin sellainen olisi ollut edes mahdollista. Vähitellen, kun mustelmia tuli tarpeeksi, aloin käydä varovaisesti Tuomasmessussa.

Sitten eräänä yönä Herra puhdisti minut henkivalloista ja niiden otteesta täysin. Palasin uskonelämään. Kävin Seppo Juntusen käsien alla siunattavana ja silloin minut kastettiin Henkeen. Siitä asti olen ollut vakaasti uskossa.

Tuomasmessut ja Sanan ja rukouksen illat jäivät jossain vaiheessa vähemmälle. Kaipasin jotain "rankempaa". Minusta taisi tulla joksikin aikaa eräänlainen fundis-hardcoreuskova. Minussa asui syvä inho kaikkea maailmallisuutta kohtaan ja halusin pyhittyä ja erottaa itseni Herralle. Olin todella tiukkapipo.

Jotain puuttui, jonka tiedostin vähän myöhemmin: ilo Herrassa ja armolahjat.

Tie henkilahjojen ihmeelliseen maailman kävi Nokian herätyksen kautta. Oli torstai-ilta, jolloin minulla oli tapana siivota. Nokian kirkossa saarnasi kirkkoherra Markku Koivisto. Hänen äänensä hymyili ja hän oli ikäänkuin pakahtua siitä ilosanomasta, jota julisti. Koiviston sanat ja henki jossa hän puhui menivät jotenkin lävitseni kuin raikas, kauan kaivattu tuulenhenki. Ensimmäistä kertaa nostin käteni ylös ylistykseen, kesken siivouksen siis.

Ennen kuin sain kielet, sain tiedon ja viisauden sanoja. Kielet sain eräänä unettomana yönä, jolloin huokaisin Herran puoleen rahahuolien vaivaamana. "Anna Herra mulle uusi kieli, olen väsynyt tähän valittamiseen.." rukoilin hiljaa sängyllä maatessani. En tainnut edes ajatella pyytäväni rukouskieliä. Mutta sitten Herra täytti suuni ihmeellisellä, kreikansukuisella kielellä, jolla puoliääneen rukoilin pitkään ja hartaasti. Näin ikäänkuin ikkunan avautuvan ja pääseväni sen kautta korkeuksiin, lähemmäs pyhyyttä. Se oli ihmeellinen kokemus.

Henkilahjoista innostuva saattaa käyttää niitä ensin taitamattomasti. Niin minullekin joskus kävi. Olin kuin varsa kevätlaitumella.

Sitten Herra kasvatti minua ja opetti, miten niitä olisi viisasta käyttää.

Kävin läpi myös eräänalaisen menestysoppikauden. Sekään ei ollut yksipuolisesti negatiivinen. Sain siitä paljon iloa ja toivoa mutta siinä oli yksi piirre, jota en hyväksynyt ja jonka tiedän kuluttavan ihmistä:  ihmiskeskeisyys, ihmisen korottaminen. Terve uskonelämä on aina Jeesus-keskeistä.

Eräs ennakkoluulo murtui, kun uskaltauduin hiljaisen rukouksen iltaan. Kyseessä on kontemplatiivinen rukous, jossa ei puhuta mitään. Jumala puhuu, ihminen on kerrankin ihan hiljaa ja ottaa vastaan. Minunkaltaiselleni hurmahenkiselle se oli virkistävä ja pyhä kokemus. Sain siellä säteilyn kasvoilleni. Olen sen jälkeen varonut tuomitsemasta  uskovia, joiden hengelliset tarpeet ja hengellinen kulttuuri on erilainen kuin omani.

Jokainen vaihe omassa kasvussani on ollut luonnollinen ja tarpeellinen. Koen asiat voimakkaasti ja niin koin myös hengen asiat. Yleensäkin olin hyvin avoin kaikelle ja opin karsimaan pois sellaista, mikä oli mielestäni sielullista tai peräti epäraamatullista.

Vähitellen, iän myötä olen huomannut, että Uskovasta kasvaa ihminen. Ei sellainen ihminen kuin oli vanhan luonnon ja maailmallisuuden aikana, vaan ihan uusi, uskova ihminen. Ihminen, joka ei lähesty toisia ylhäältä käsin vaan ihmisen tasolta. Elää jalat maassa, sydän taivaassa.